Kaksplus.fi


torstai 5. marraskuuta 2015

Tyttö sinä olet riiviö.

Rakas kullanmuru. Äidin pieni pallero. Rauhallinen sydänkäpy. Aina nätisti leikkivä silmäterä.

Ei. Kiukuitteleva kaksivuotias. Tönii. Tuuppii. Suuttuu. Raivoaa. Repii vaatteista. Lyö leluilla. Voihan uhma sentään. Vai voiko edes sitä syyttää.

Siitä on nyt puolisen vuotta kun Lumi lopetti päivähoidon. Hoidossa Lumi jäi usein jalkoihin, olihan hän pienin ryhmästään. Hoitoa kesti noin 8kuukautta ennenkuin hän jäi kanssani kotiin. Tä'hän ratkaisuun päädyttiin ihan siitä syystä, etten nähnyt mitään järkeä laittaa toista hoitoon kun olen itse vauvan kanssa kotona. Moni kuitenkin muistutteli siitä, että vauvan kanssa on rankkaa ja taapero tarvitsee päivittäin viihdykettä.

Viihdykkeen keksiminen ei ole ollut ongelma. Ollaan tutustuttu läheiseen avoimeen päiväkotiin, sekä käydään kerran viikossa muskarissa. Kaikkina muina päivinä saatetaan käydä leikkimässä Siran kummitädin luona (kiitos!) Snne kävellessä saadaan kiva lenkki ja puistoilu, mutta bonuksena myös ruokailupaikka. Hyvin harvoin vietetään aamupäivää kotona, ja jos vietetään niin rakennetaan yhdessä Legoilla, ulkoillaan omalla pihalla tai muuta.

Muskari, sekä avoin päiväkoti on tuonut juuri sitä mitä tarvitaan pitämään meidän arki kasassa; rutiineja sekä samanikäistä leikkiseuraa. Mutta entä kun se oma pieni rakas onkin kaikkea muuta kuin sopeutuvainen muiden seurassa. Alkujaan niin kovin arka ja kiltti taapero on muuttunut omistushaluiseksi riehakkaaksi ja rajuksi uhma-ikäiseksi.

Hetkittäin nämä arjen helpottajat ovat luoneet minulle kourallisen uusia harmaita hiuksia. Ei ole kovinkaan seesteistä laskea imettämisen ohessa (kun ei salamana pysty irtautumaan) kuinka monta kertaa isosisko on käynyt vetämässä jonkun puserosta, tuuppaamassa jonkun nurin tai huitomassa marakassilla hieman pienempää. Kun sanaan ei uskota, etkä uskalla hetkeksikään irroittaa katsetta jos lähistöllä on muita pieniä lapsia. Ettei vaan käy mitään.

Tiedän, että kaksivuotias koettelee omia rajojaan sekä opettelee tällähetkellä mitä saa tehdä ja mitä ei. Pakko vaan se on todeta, että onhan tämä helvetin raskasta. Tiedän myös sen että helpottaa, ja että samaa tapahtuu muissa pientenlasten perheissä. Tapahtuuhan?




HUH HUH.

2 kommenttia :

  1. Meillä kävi iha samallailla :D Hugo oli vauvana ja pienempänä niiin helppo, mutta sitten tapahtu ihmetä.. :D Nyt onneks rauhottunu, ei lyö ku mua vaan .... Onneks ei muita, mut vielki hermot menee tohon sen läpsimiseen ku tehee tahallaan ja luulee sen olevan hauskaa, oon varmaan about kaikkia keinoja kokeillu että loppuis toi -.-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai tässä pitää malttaa vaan odottaa!

      Poista

Kiitos kommentista! :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...